Aivoissa tuulee

Mä oon taas wannabe kiireinen, oon aina ollu. Eilen tosin onnistuin olemaan kiiretön pieni tyttö ja niin siskon kanssa illalla innostuttiin leikkimään kameralla. Täytyy kyllä myöntää, että olen ehkäpä maailman surkein kuvaaja nykyään... Pikkusisko tosin osaa!

Tiätteks, nää on semmoi wannabe taidekuvia. Kaikki on tänään ihan wannabe ja mun pää vaan lyö tyhjää. Miksi kirjoitan postausta jos vaan tuuli humisee aivoissa? Koska olen himmeä.

Virtahepo eiku hevonen

Tunnustan olevani intohimoinen pöytälaatikkorunoilija. Rakastan kaikenlaista luovaa tekemistä kuten piirtämistä, kitaransoittoa ja kirjoittamista.

Kitaransoittoon mulla palaa käpy välillä aivan tajuttoman helposti. Mulle on todella vaikeeta sisäistää että tarvis tehdä toisella kädellä toista asiaa ja toisella toista. Joo. Mulla on kaks kättä, toinen on vasen ja toinen oikee, nyt ne ottaa kitarasta kiinni ja soittelee iloisesti, vasen ottaa otteita ja oikee komppaa.... EI taas sekosin, kato perhonen! Voitte vain kuvitella kuinka hemaiseva musiikkielämys mun kitaransoittaminen on, jollen kykene eriyttämään vasenta ja oikeata kättä, UH IHANA.

Tai sitten piirtäminen. Oi että kun olis kiva piirtää. Vaikkapa hevonen. Innoissani etsin piirrustuspaperin käsiini ja levitän harkitusti pöydälleni. Kuvittelen luonnostellessani olevani suurikin taiteilija, sillä piirrokseni luonnos näyttää kerrassaan loistavalta! Mutta kun viimein se fuckin' piirros on valmiina siinä pöydällä, nenä on lyijyssä, käsi on lyijyssä, otsakin on lyijyssä. Joka hemmetin paikka on lyijyssä. Niin siis joo, se piirros. Se ei kyllä näytä hevoselta. Ei se näytä oikeastaan miltään... Siinä vaiheessa tekisi mieli ryhtyä aggressiiviseksi, mutta hyväkäytöksisenä nuorena hautaan suunnattoman vihani ja kiukkuilen yksikseni mökömökönurkassa mur.

Mutta kirjoittaminen AH. Taas levittelen paperit pöydälle, haaveilen omistavani kirjoituskoneen, toisi uskottavuuttaa niinkuin silmälasitkin. Sitten alkaa luomisen suunnaton tuska. Toisinaan inspiraatioryöppy on niin uskomattoman suuri että unohdan yli puolet fantastisista ideoistani. Sitten muuten kiukuttaa. Ihan oikeesti. Tai sitten ei ole mitään hienoja ideoita. PLÄÄH. No, jokatapauksessa haluan kirjoittaa tarinan, sellaisen muutaman aanelosen kokoisen, tiiätteks? Kun se on valmis ja lyijyä taas joka hemmetin paikassa, ryttään sen epätoivoisesti pöytälaatikkoon ja haaveilen puusaunasta jotta pääsisin polttamaan tämän surkean tekeleen välittömästi.

Mutta onkohan se sittenkään noin miten itse asiat näen? Kaverit kyllä ovat kehuneet... Mutta kohteliaitahan ne on. Tekohymyä naamalleen vääntäen kertovat miten hienon virtahevon olenkaan piirtänyt. Se on hevonen. AI NIINPÄS ONKIN... Punastus. 

Maahan vajoaa

Alas katoaa

Tärisee miettien

Pois käännähtäen

Ylös lennähtää

Turvalliseen pimeyteen

Taivaan sineen

Ikinä ei palaa

Eikä vastausta saa kuulla koskaan

Siinä oli näyte suurista hengentuotoksistani. Syököhän joku mut nyt. Vai luullaanko tätäkin virtahevoksi?

Ruma ankanpoikanen

Oranssi, pitkävartinen kukka näyttää kauniilta, en tiedä mikä laji se on. Kukka on laitettu tavalliseen lasiseen läpinäkyvään maljakkoon. Oranssin kukan varsi on pitkä ja vahva, tummanvihreä. Ei kauneuteen tarvita mitään erikoista. Yksinkertaisuus on kaunista.

Kaunista ja rumaa. Onko jopa liian radikaalia määritellä että jokin on kaunista tai rumaa? Mutta miten kauneutta voi mitata?

Kauneuskilpailut ovat todellinen itsetunnon tuhoaja. Naiset seisovat rivissä laitettuna ja hymyilevät leveää tekohymyä. Sitten joku vain laittaa heidät järjestykseen kauneuden perusteella, voittajalla on varmastikin mahtava olo kun voi olla parempi kuin muut, mutta entä hän, joka on jäänyt viimeiseksi, "rumimmaksi". Miltä hänestä tuntuu? Pahalta. Kyseinen henkilö tuskin edes on ruma.

Tätä kulttuuria opetetaan myös pikkutytöille jotka leikkivät barbie-nukeilla ja heille muodostuu ajatusmaailma että nämä muovinuket ovat kauniita. He oppivat ihannoimaan tämän vuoksi myös laihuutta, eivätkä normaalia ja tervettä ihmiskehoa.

Iltapäivälehtien viihdeuutisissa uutisoidaan jatkuvasti kuinka jokin julkkis on lihonut tai lauhtunut, kiinostaako jotakin muka oikeasti tämä tieto? Samoja ihmisiä he ovat silti vaikka paino muuttuisi sata kiloa. Kaikki ihannoivat vain täydellisyyttä. Meidät kasvatetaan uskomaan laihuuden olevan täydellistä. Sairas ajattelumalli.

Miksi on metsästettävä ulkoista kauneutta? Eikö ihmisen sisin ole tärkein tässä maailmassa niinkuin kuuluisi? Jokainen kärsii varmasti ulkonäköpaineista jossainvaiheessa elämäänsä, eikä median suhtautuminen kauneuteen helpota näitä ulkonäköpaineita yhtään. Nykyään 10-vuotiaat lapsetkin meikkaavat! Eikö kukaan huolestu?

"Kauneus on katsojan silmissä" niin on aina sanottu. Kauneus lähtee sisältä, jos uskot olevasi hyvä, niin olet.