Muut ajattelevat että se on vain hevonen, mutta minulle se oli paljon enemmän vaikka tuttavuutemme ei ollutkaan erityisen pitkä. Näemmä tarpeeksi pitkä aika kiintymiseen.
Kun matkaa oli enää muutamia satoja metrejä paikkaan, johon hevosen veimme, kurrkkuuni tuli kuristava tunne. Muistin vain hyvät hetket, muistan kuinka laukkasimme lujaa maastossa, kuinka hevonen oli hyvä ratsastaa, kuinka se minua kuunteli. Ja ymmärsi ihan hiljaa. Kuinka hevonen painoi pään kainaloon kun sitä jännitti, se luotti minuun niin.
Kun katsoin tänään hevosta viimeisen kerran, purin vain huultani lujaa. En halunnut itkeä. Kun tallilla viikkasin loimet kaappiin ja tiesin, etten enää koskaan tulisi pukemaan niitä hevoselle. Se oli kova paikka. Mutta nyt, kun vihdoin myönsin itselleni kuika tärkeä hevonen minulle oli, itkua ei pysty pidättelemään. Katkerat, kuumat kyyneleet valuvat silmistä. Tunteet valuvat ulos. Sielu puhdistuu. Kai.
Silmät sulkiessani näen vain hevosen. Yksin isossa maailmassa. Ilman äitiä, joka neuvoo ja suojelee pientä hevosta.
